Lake Toballa vierähti 9 päivää

 

Niin siinä sitten kävi, että suunnitellun viiden yön sijaan saarella menikin 9 päivää. Samosirilla ois toki voinut olla vielä vaikka kuinka pitkään, mut pitäähän sitä nähä muutakin ku vain yksi paikka.

Viime lauantaina (5.2.) kävimme katsomassa  Samosir Cottagella pidettävän Batak-musiikki/tanssiesityksen.  Siinä eturivissä istuessamme jouduimme tietenkin estradille, ku oli aika ottaa yleisöä mukaan. Annoin kamerani yhelle ukolle ja se oli hitsi vie menny ottamaan myös videokuvaa, joka on vähemmän kaunista katseltavaa.

Jouduin mukaan tanssiin

Sunnuntai olikin sitten ainut vähän sateisempi päivä ja se vietettiinki sitten lepäillen. Maanantaina aattelimme sitten, et ois mukava vuokrata vaihteeksi fillarit, mut ehkä ei sit kuitenkaan ois pitäny. Kerittiin varmaan polkea kilsan verran ku Antin pyörästä napsahti ketjut poikki. Hieman äkäinen Antti lähti taluttamaan pyörää takaisin vuokraamolle ja kokeilimme onnea seuraavalla konkelilla, joka sitten kestikin koko retken loppuun asti. Polkasimme Ambaritaan katsomaan kivituoleja (sisäänpääsy 20 000 rupiaa = vajaa 2 €). Näillä kivituoleilla olivat kylän vanhimmat aiemmin keskustelleet tärkeistä asioista ja päättäneet rangaistuksia lainrikkojille. Vähän matkan päässä näistä kokoustuoleista oli toinen kivirykelmä, jossa tuomiot sitten pistettiin täytäntöön.

Kivituolit

Tässä rikollisia rangaistiin

En ollut saanut Batak-tanssista tarpeekseni, joten tiistaiaamuna oli otettava skootteri alle ja ajettava  17 km päähän esitystä katsomaan. Esityksen oli määrä alkaa 10.30, jos vain tarpeeksi katsojia tulisi paikalle ja meidän onneksi tuli (lippu 30 000 rupiaa = 2,70 €). Alueella oli myös entisen kuninkaan Batak-talo, joka oli muutettu mielenkiintoiseksi museoksi.

Lisää Batak-tanssia

Esityksen jälkeen hurautimme Pangururaniin ja sieltä kuumille lähteille. Lähteille ohjaavat viitat loppuivat taas tyypillisesti liian aikasin ja suhasimme muutaman kerran edestakas yhtä tietä ennen ku löysimme oikean käännöksen. Kuumilla lähteillä kannatti kyllä käydä, sillä niin erikoinen juttu nuo lähteet musta ovat. Lähteistä oleva höyry oli jo niin polttavan kuumaa, ettei lähteen lähellä pystynyt kovin kauaa seisoskelemaan. Lähteistä ohjattiin vettä  vähän matkan päässä oleviin uima-altaisiin, mutta altaat eivät olleet kaikkein houkuttelevimman näkösiä (uimaan pääsi 10 000 rupialla = 0,90 €). Olimme kuulleet myös saarella olevasta pienestä järvestä (Danau Sidihoni), jonka halusimme nähä, vaikka siinä ei kuulemma mitään näkemistä ollutkaan. Järvi oli kuulemma enää vain 25 % alkuperäisestä koostaan, eikä vesi enää ollu uimakelpoistakaan. Järvelle johtava tie oli niin surkea, että vähän kyllä taas ihmetytti, miksi piti moista järveä lähteä katsomaan. Mut minkäs teet ku on 2 kovapäistä ihmistä mopon päällä, ni onhan se mentävä, vaikka mikä ois.

Kuumat lähteet

Danau Sidihoni

Keskiviikon päätimme pyhittää auringon palvomiseen ja uimiseen, sillä keskiviikko oli viiminen kokonainen päivämme Samosirilla. Olimme käyneet siis maanantaina ostamassa Parapatista liput Bukittinggiin, Länsi-Sumatralla olevaan kaupunkiin. Olimme jo viime kertasen matkan jälkeen päätäneet, et seuraava etappi taittuisi kunnon bussilla, mut matkatoimiston myyjä onnistu tietenki myymään meille jonku pikakyydin (lippu 225 000 = 20 €). Bussimatka ois kestäny kuulemma 17-20 h ja tämä pikakyyti veisi meidät perille 12 tunnissa.  Peppujamme säästääksemme tartuimme myyjän tarjoukseen. Tolla lipunostoreissulla kävimme myös nostamassa rahaa, sillä saaren automaatti anto nostaa kerralla vaan 50 000 rupiaa ja kone anto tehä vaan yhen noston päivässä (nostokulut tulee kalliiksi ku kerralla saa nostettua noin vähän).

Loikoilua

Tuolla Samosirilla meille muodostu tavaksi käydä aamupalalla Marco Polo nimisessä paikassa. Marco Polon omistava nainen oli tosi mukava ja teki hyvää sekä edullista sapuskaa. Pari kertaa kävimme paikassa myös illalla, sillä omistaja suositteli meille grillaamaansa järvikalaa. Grillikala oli ihan tajuttoman hyvää ja molemmilla kerroilla saimme kunnon vonkaleen. Kalan lisäksi saimme pöytään suuren kipon riisiä sekä kunnon kulhollisen salaattia (ateria makso 65 000 =5,80 €). Tuli heti hirvee nälkä ku tota aloin muistelemaan :D Ravintolassa asusteli aivan mainio 8 vko vanha Pluto-koira, joka oli ihan uskomattoman vilkas tapaus. Pluto ei meinannu  antaa meille millään ruokarauhaa. Muut asiakkaat saivat kyllä olla melko rauhassa,  mut he olivatki tajunneet olla riehkaamatta Pluton kanssa aiemmin. Yhtenäkin iltana, jolloin palasimme majapaikkaamme jostakin toisesta ravintolasta, jouduin Pluton hyökkäyksen kohteeksi. Oli siis jo ihan pilkkopimeää, enkä kuullut minkäänlaisia varottavia ääniä, kun Pluto hyökkäs takaapäin ja hyppäs kiinni mun pohkeeseen. Hyvänen aika ku mä pelästyin. Melkonen tyyppi tuo Pluto oli. Välillä Pluto kai koetteli jo omistajankin hermoja, sillä hän sanoi et voimme viedä Pluton mukanamme Suomeen kun kerran Pluto meistä niin tykkää :D

Pluto-koira

Saarella tutustuimme paikallisiin nuoriin poikiin, joilta saimme oppia, mikä on heidän vastineensa meidän suomalaisten pussikaljottelulle. Tuolla Samosirilla siis vastaavaa toimintaa kutsuttiin jungle styleksi. Jungle style tarkottii siis sitä, että toiseen kainaloon otettiin kitara ja toiseen iso muovipullo palmu viiniä ja paineltiin ulkosalle. Nuoret eivät pitäneet ollenkaan siitä, että vanhemmat saarelaiset olivat kertoneet vaikeasta elämästä Indonesiassa ja valaisseet meitä saaren lähiaikojen tapahtumista. Useammalta saarelaiselta olimme esimerkiksi kuullet, että paikallisia ukkoja oli kuollut trokarilta ostettuun myrkkyviinaan. Tuolla saarella kyllä tuntui vallitsevan sellanen meininki, että miehet kuljeskelivat ympäriinsä kessu huulessa sekä joivat kuppilassa palmuviiniä ilta toisensa perään ja naiset hoitivat työn teon. Monet myös voivottelivat nuoria hurjapäisiä mopoilijoita, jotka pimeän tullen kisailivat keskenään. Muutamia viikkoja sitten oli jonkun perheen poika kuollut näissä hurjissa mopokisoissa. Nuoret pojat sanoivat, että meille ei saisi kertoa tuollaisia asioita, sillä jos jutut menevät eteenpäin, eivät muut turistit halua saarelle enää tulla. Sanoimme pojille, että ei asia tietenkään noin ole ja tuollaisia juttuja tapahtuu missä vain. Sanoimme, että emme me pistäneet ollenkaan pahaksemme, jos ihmiset halusivat meille kertoa asioita normaalista elämästä. 

Ihmiset saarella olivat kyllä tosi ystävällisiä. Yhtenä päivänä kävin korjaamassa pari rikkinäistä paitaa ompelijoilla. Jäimme sitten jutustelemaan tämän ompelijapariskunnan kanssa pitkäksi aikaa. Pariskunnan mies kysyi, että eikö nämä heidän ompelukoneet olekin teidän maassanne jo ihan antiikkia (vanhat rautaset Singerin tapaset) ja siinä sitten vaivaantuneena yritin vastata, että ei niitä tosiaan juurikaan meillä enää käytetä. Meillä riitti juttua niin paljon, että aika vaan hurahti ja yhtäkkiä huomasin , että meidän piti lähteä palauttamaan vuokraamamme mopo. Sanoin pariskunnalle, että meidän on lähettävä mopoa viemään, jotta vuokraaja ei suutu. Nainen sanoi, että kukaan ei voi minulle suuttua, kun näkevät iloiset hymyilevät kasvoni. Pariskunta pyysi meitä tulemaan juttelemaan vielä seuraavana päivänä kun oli ollut niin mukava jutustella. Monia tällaisia ihania ihmisiä tuli oleskelumme aikana vastaan, joten ei ihme et viihdyimme niin hyvin.

Matka Samosirilta Bukittinggiin oli kyllä juuri niin tuskainen ku epäilimmekin. Lähdimme saarelta viimeisellä lautalla mantereelle (klo 15.30) ja sieltä meidät ajettiin jonnekin kuuseen odottamaan klo 21 lähtevää kyytiä. Onneksi tuolla kuusessa oli yksi ruokapaikka, jotta sentään sai syötyä. Ihmiset tuolla ruokapaikassa eivät ymmärtäneet sanaakaan englantia, joten tässä kohtaa olin niin tyytyväinen, et olimme hankkineet reissun aikana käytetyn pari vuotta vanhan Lonely Planetin. Sieltä sitten lunttasin, miten tilataan vihanneksia (sayur-sayuran) ja paistetun riisin muistinkin olevan nasi goreng ja teen maidolla olin tilannu jo niin monta kertaa, että teh susun tilaaminen onnistu  myös :) Eli kiitos Lonely Planetin, saimme tuona iltana jotain syödyksi.

Kyyti oli siis tosiaan pikakyyti eli taas mentiin lujaa. Paikallinen humppa pauhasi stereoissa läpi yön, niin ku tapoihin kuuluu. Unesta oli siis turha uneksiakaan. Matkassa meni sitten 14 h, sillä kuski piti taukoja 2,5 h verran. Päädyimme täällä Bukittinggissa halpaan Hotel Rajawaliin (60 000 rupiaa/yö = vähän yli 5 €), joka ei siis tosiaan ole hotelli. Plussaa on toki se, että huoneessa on oma kylppäri eli jalanjälki WC ja vesiallas, josta voi kauhoa vettä  peseytyäkseen. Monessa paikassa huone maksoi ainakin 90 000 rupiaa ja hintaa ei kuulunut omaa kylppäriä, joten emme voi valittaa. Hotellin omistaa tosi mukava saksalainen ukko indonesialaisen vaimonsa kanssa. Omistajalta saa heti tultuaan kunnon infopläjäyksen lähiseudun näkemisen arvoisista paikoista ja hyvistä  ruokapaikoista. Omistaja sanoi, että meidän kyytimme oli tosiaan pikakyyti, sillä matkassa menee yleensä juuri se 17-20 h. Mies tiesi myös kertoa, että tämän hetkinen pohjanoteeraus on jotain 42 h. Ukko itse on ajanut tuon matkan kerran 10 tuntiin, mut se oli kuulemma aikamoista menoa se.  Ennen Bukittinggiin päätymistä, olimme ajatellet yhden mahdollisen kohteen olevan saaren nimeltä Nias. Skippasimme kuitenkin Niasin kun kuulimme, että siellä ei olisi mitään tekemistä jos ei surffaa. Rajawalin omistaja sanoikin, että päätöksemme oli ollut hyvä, sillä kaikilla noilla länsirannikon saarilla oli paha malariatilanne. Noilla saarilla on kuulemma tällä hetkellä iso ongelma lääkeresistenssin malarian kanssa, joten ukko sanoi, et matkailua noille saarille ei voi tällä hetkellä tosiaankaan suositella. Eli ihan hyvä ettei menty sinne, jos kerran ainoa meille tarjolla oleva aktiviteetti ois ollu itikoiden lätkiminen.

Tytöt piirtävät hiekalle

Variksenpelättimet

Sienien myynti on yhtä normaalia ku pyykin pesu :)